Kiusaaminen ei ole vain kiusatun asia

Kiusaaminen on ollut jo jonkin aikaa keskustelua herättänyt aihe mediassa. Kiusaamistarinat ovat nousseet esiin ja kiusaamisen estämisen keinoja on mietitty julkisessa keskustelussa.

Kiusaaminen on moniulotteinen aihe, johon liittyy paitsi kiusatun näkökulma, myös kiusaajan ajatukset ja toiminta, molempien osapuolten läheiset, kiusaamistilanteessa työskentelevät kuten kasvatuksen ammattilaiset, ympäröivä sosiaalinen konteksti ja vielä laajemmin kulttuuri, jossa eletään. Julkisessa keskustelussa esiin nousee kuitenkin useimmiten vain yksi näkökulma: kiusatun kokemus ja kokemusen vaikutukset kiusattuun.

On selvää, että kiusatun kokemus kiusaamisesta on aina henkilökohtainen ja aina totta. Jos kiusattu kokee itsensä kaltoin kohdelluksi, kokemus on todellinen ja aito kaikista vastaväitteistä huolimatta. Kiusaaminen on aina väärin, mutta se ei ole välttämättä niin yksinkertainen asia kuin mediassa julkisuuteen nousseissa kiusaamistarinoissa esitetään.

Entä kaikki muut kiusaamistapahtuman ympärillä? Kiusaamista tapahtuu erilaisissa konteksteissa ja kaikenikäisissä ryhmissä koulumaailmasta työelämään. On myös hyvin erityyppistä kiusaamista fyysisestä härkkimisestä sosiaaliseen vaikuttamiseen, kuten ryhmän ulkopuolelle jättäminen.

Tietääkö kiusaaja aina kiusaavansa? Mitä jos kyse ei olekkaan julmuudesta ja halusta alistaa toista, vaan puutteellisista vuorovaikutustaidoista, jolloin kiusaaja toimii tietämättään tavalla, joka tuntuu kiusatusta vahingoittavalta? Esimerkiksi peruskouluikäiset lapset eivät kykene välttämättä ymmärtämään aidosti toimintansa vaikutuksia muissa ihmisissä. Lapsethan vasta opettelevat sosiaalisia taitoja ja testailevat rajoja muiden ihmisten kanssa toimimisessa. Voi myös olla, että esimerkiksi esimiehen toiminta tuntuu alaisen mielestä kiusaamiselta, vaikka esimies toimisi pelkästään työtehtävänsä vaatimalla tavalla. Kiusaaminen on usein kiusatun kokemus, jolloin kiusattu voi tulkita tilanteen hyvin eri tavalla kuin kiusaaja.

Mitä jos kiusattu kiusaakin kiusaajaa? Lapset kiusaavat helposti ristiin; kun toinen ärsyttää, hänelle aiheutetaan pahaa mieltä, jolloin toinen kostaa ja oravanpyörä on valmis. Työelämässä taas esimies-alaissuhteessa tapahtuva kiusaaminen voi helposti tuntua esimiehestäkin siltä, että alainen kiusaa häntä. Tällaiset tarinat eivät kuitenkaan usein päädy julkisuuteen, koska työnantajaa sitoo vaitiolovelvollisuus ja työehtosopimukseen liittyvät lailliset säädökset alaista tiukemmin. On myös otettava huomioon, että pinnalle nostetut kiusaamistarinat voivat aiheuttaa vakavia seurauksia kiusaajan elämänlaadulle, kuten työuralle. Kiusattu ei ole aina voimaton uhri.

Kiusattu voi myös hakeutua tietämättään uhriksi. Kun kiusaamistilanteeseen puututaan kolmannen osapuolen toimesta (esimerkiksi koulussa opettaja tai työelämässä luottamusmies), kiusattu saa yleensä paljon huomiota. Huomio voi olla niin tärkeää kiusatulle, että hän hakeutuu jatkossakin, ehkä tiedostamattaan, helpommin uhrin asemaan. Kiusattu voi tahallaan (vahingossa tai tarkoituksella) toimia provosoivasti, esittää esimerkiksi kärkkäitä mielipiteitä, jättäytyä ryhmän ulkopuolelle, sulkea korvansa hänelle hyvää haluavilta tai tulkita muiden toiminnan itseä vahingoittavaksi.

Korostan, että mikään ei oikeuta kiusaamaan ketään. Kiusaaminen on ehdottomasti haitallista ja tuomittavaa toimintaa. Kiusaaminen ei kuitenkaan ole aina yksioikoisesti kiusaaja kiusaa uhria -tyylistä, vaan siihen voi liittyä useita ulottuvuuksia, erilaisia rooleja ja roolien vaihtelua. Kiusaaminen on yhteinen asia, joka on olemassa aina ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa - tiesivät kaikki osapuolet sen olemassaolosta tai eivät.

Kaikki tietävät, että kiusaaminen voi vaikuttaa kiusattuun voimakkaasti ja aiheuttaa vakaviakin psyykkisiä oireita. Kiusatun kokemusten vatvomiseen on nyt käytetty riittävästi aikaa julkisessa keskustelussa. Keskeistä on nyt keskittyä siihen, millaisia merkityksiä kiusaamiselle annetaan, miten siihen suhtaudutaan, miten siihen puututaan, keiden toimesta ja miten kiusaamistilanteen jälkihoito toteutetaan. Kiusaaminen ei ole ainoastaan uhrin kokemus, vaan ryhmän yhteinen ilmiö, jossa jokaisella jäsenellä on väliä ja vastuu omasta toiminnastaan.

Itsensä kuunteleminen

Itsensä kuuntelemisen taito on nyt se juttu. Oli kyse töistä, opinnoista, vuorovaikutussuhteista, syömisestä, liikunnasta, levosta, harrastuksista tai mistä tahansa, neuvotaan kuuntelemaan itseä. Sinussa on ratkaisu.

Entä jos ei osaa kuunnella itseä?

Päässä käy usein kauhea meteli. Eniten äänessä ovat järki ja tunteet ja valitettavasti ne ovat juuri sellainen kaksikko, jotka eivät oikein osaa tehdä yhteistyötä. Kun molemmat huutavat kilpaa, on vaikeaa erottaa, mikä on se itse-ääni, jota täytyisi kuunnella.

Ikävystyneenä suklaa tuntuisi ihanalta piristeeltä, mutta järki panee vastaan. Tai treenatessa mieli sanoo, että nyt riittää, mutta järki piiskaa jatkamaan vielä hetken.

Itsensä kuunteleminen on matka, jossa ei oikeastaan ole päämäärää. Ei voi sanoa, että nyt kuuntelen itseäni täydellisesti, koska aina ei ole mahdollista kuunnella tai kuulla. On vastuita ja velvollisuuksia, jotka on suoritettava, vaikka joutuisi toimimaan vastoin sisäisiä viestejä. Itseä on myös mahdotonta kuulla, jos ei tiedä, mitä haluaa.

Itsensä kuuntelua ei sanota suotta taidoksi. Sitä täytyy harjoitella, jotta oppii huomioimaan oikeat signaalit. Harjoittelussa voisi käyttää kahta vinkkiä:

1. Itsensä kuuntelu on omien halujen hyväksymistä ja armollisuutta väärille valinnoille.
2. Kun huomaa saavansa iloa niistä asioista, joita tekee, on tehnyt oikeita asioita.

Itsensä kuuntelu on asenne, tapa suhtautua itseen ja ympäristöön yhtenäisenä kokonaisuutena. Olemme erottamaton ja riippuvainen osa ympäristöä, jossa elämme. Jotta voimme kuunnella itseämme, meidän on sovittava ympäristöömme. Itsensä kuuntelu alkaa siis elämän järjestelystä sellaiseksi, mikä tekee meidät onnelliseksi.

"Me alamme kuunnella itseämme hyväksymällä sisältämme nousevat viestit hyvinä ja todellisina."

- Pois tuskasta -teoksen (http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/Ch3.html) Kuuntelu-kappaleesta

Kiehuntaa kuumista fitnesskuvista

Fitnessvillitys on herättänyt jo jonkin aikaa enemmän ja vähemmän kuhinaa. On pöhisty esimerkiksi fitneksen vallankumouksesta ja yleistymisestä, lajin terveellisyydestä sekä siitä mikä oikeastaan on fitnestä ja mikä ei. Tällä hetkellä puhistaan fitnessmisujen somekuvajulkaisuista.

Pääongelmana on, että vähemmän fitneksiä harmittaa, kun timmit kisut esittelevät hyveitään vähissä vaatteissa ja kuvia julkaisevia ärsyttää, kun heidän ei anneta toteuttaa itseään omalla tavallaan. Tyypillisiä argumentteja puolesta ja vastaan ovat: lasten silmät menevät pilalle kuvia katsellessa, nuoret tytöt tekevät itsestään lapsipornotähtiä matkimalla vähäpukeisia fitnesskuvia, miehetkin julkaisevat paidattomia kuvia, joten mikseivät naiset saisi, kateelliset panettelevat.

Katsoi asiaa kummasta näkökulmasta tahansa, jokaiselle on selvää, että vähillä vaatteilla verhoiltujen timmien vartalokuvien tarkoitus on provosoida. Kuvia julkaisevat fitnessharrastajat haluavat osoittaa, että työllä saa tuloksia. Vähemmän fitnekset taas reagoivat juuri kuvien julkaisijoiden haluamalla tavalla; provosoituen. Ja kun nuotioon heittää lisää puuta, tuli leimahtaa. Kohu nostaa kohun kynnystä, jolloin (tässä tapauksessa vaatteiden osalta) vähempi on parempi.

Kukin tyylillään, mutta jokaisen olisi hyvä pohtia omaa vastuutaan. Kuka katsoo julkaisuja, kenen ja miksi? Netti ei ole pullollaan puolialastonkuvia. Jokainen näpyttelee omat hakusanansa Googleen ja klikkailee omien kuvakanaviensa seurattavat. Sitä näkee, mitä haluaa. Jos muiden hyvännäköiset vartalot ärsyttävät tai tekevät oman olon riittämättömäksi, kannattaa miettiä, mistä oma reaktio johtuu.

Toisaalta toisin päin; kuka julkaisee, kenelle ja miksi? Jokainen voi itse vaikuttaa omilla julkaisuillaan siihen, millaista huomiota saa osakseen. Jos itseen kohdistuva palaute ei ole mieleistä, kannattaa kurkata omista profiileista, millaisia mielikuvia kuvillaan aiheuttaa. On eri asia julkaista kuvia mustikkaämpäristä kuin stringipepusta - se nyt vaan kertoo jotain ihmisestä. Mikä tahansa itseen liittyvän täydellisen ominaisuuden esitteleminen aiheuttaa helposti kateutta, epävarmuutta ja uhkan kokemuksia muissa ihmisissä, jolloin reaktio on negatiivinen.

Kuvat: fansshare.com & hdwallpapers.cat

Kysymys ei kuulu, onko vähissä vaatteissa esiintyminen oikein vai väärin.

Kyse on molemmin puolin siitä, että sitä saa, mitä tilaa.

Aika on rahaa on toinen vaihtoehto

Puut alkavat koota lehtivihreää runkoihin ja linnut kutsuvat toisiaan muuttomatkaa varten. Syksyn tulosta muistuttelevat myös koulujen välituntikellot, jotka kutsuvat opiskelijoita jättämään mato-ongen mökille ja palaamaan omenat kourassa pulpettien ääreen ja luentosaleihin.

Opintojen alkaessa tai jatkuessa opiskelijat häätävät kärpäset kukkarostaan ja haaveilevat rahapussinsa säännöllisestä ravitsemisesta. Valtion avokätisestä sponsoroinnista huolimatta moni miettii mahdollisuutta lisätienestien hankintaan. Olisiko mahdollista työskennellä opintojen ohessa?

Muutama työvuoro viikossa ei kuulosta ylitsepääsemättömältä. Moni muukin tekee niin.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että kukaan meistä ei ole yli-ihminen. Vaikka kalenteri näyttäisi tyhjältä ja luentoja on vain muutama siellä täällä, tekemistä voi yllättäen kertyä. Opiskelu vaatii usein paljon itsenäistä työtä, jolle on yhtä tärkeää merkitä aikaa kuin luennoille tai työtunneille. Oppi ei valitettavasti tartu hutaisten sutaistusta esseestä tai tenttiä edeltävän illan paniikkilukemisesta. Oppiminen on rakenteellista muutosta aivoissa, joka ottaa aikaa toteutuakseen. Lisäksi eri alojen opiskelu eri kouluissa vaativat aikaa eri tavalla. On eri asia suunnitella itse joustavat opinnot työvuorojen ympärille kuin istua pulpetissa ysistä neljään viitenä päivänä viikossa ja juosta loppuviikko töissä.

Opiskeluaika on ainutlaatuinen kokemus, jollaista ei ole välttämättä mahdollista toteuttaa myöhemmin elämässä. Elämiseen löytyy useita rahoitusratkaisuja, joten itsensä loppuun ajamisen ei tarvitse olla vaihtoehto. Itseltä onkin hyvä kysyä, mihin haluaa käyttää aikaa ja millä hinnalla. Jos eläminen vaatii paksumman kukkaron, mistä on mahdollista joustaa: opiskeluista vai vapaa-ajasta? Vai voisiko elämää sopeuttaa rahapussin kokoa ajatellen?

Teet minkä ratkaisun tahansa, tee se itsesi vuoksi - älä todistellaksesi jollekkin jotain.

Itseä täynnä

Olen paasannut siitä, että itsensä kunnioittaminen on avainasemassa tasapainoisissa vuorovaikutussuhteissa. Jotta voi tuottaa toiselle hyvää oloa vuorovaikutuksen kautta, on voitava itse hyvin. Samalla tavalla jotta voi arvostaa toista, on arvostettava itseä. Vaatimattomuutta korostavassa suomalaisuudessa on kuitenkin se ongelma, että itsearvostuksen ja itsekkyyden raja on vaikea hahmottaa.

Milloin itsearvostus muuttuu itsekkyydeksi?

Itsensä arvostaminen on edellytys hyvinvoinnille. On ymmärrettävä, mikä tekee itselle hyvää, jotta sille voi antaa tilaa omassa elämässä. Sitten, kun omaa hyvinvointia edesautetaan muiden kustannuksella, itsearvostuksesta tulee itsekästä.

Itsekäs ihminen käyttää muita ihmisiä pönkittääkseen omaa arvoaan. Hän mitätöi tai vähättelee muiden saavutuksia tai ei kuuntele muita aidosti, korostaa omia hyviä puoliaan ja onnistumisiaan ja kerää ympärilleen vain sellaisia ihmisiä, joista ei ole uhkaa. Itsekäs ihminen ei voi hyvin saadakseen ympärillä olevat voimaan hyvin, vaan hän imee oman hyvinvointinsa muiden heikkouksista.

Itsekäs ihminen vertailee, arvioi ja arvostelee muita ihmisiä suhteessa itseensä. Hän näkee muissa nimenomaan ne huonot puolet, jotka tuovat esiin itsekkään ihmisen omat hyvät asiat. Itsekkään hyvinvointi perustuu pahoinvoinnille, jolloin hyvinvointi ei voi olla aitoa. Itsekkään itsearvostus on ulkoa päin tulevaa, jatkuvasti pönkitystä vaativaa valhetta.

Itseään arvostavan ihmisen ei tarvitse verrata omaa arvoaan muihin. Hän tietää olevansa hyvä ja riittävä sellaisena kuin on, kun hän toimii omien arvojensa ja moraalinsa mukaisesti. Itseään aidosti arvostava löytää arvostuksensa siitä, mitä hän saa aikaan ympäristössä. Voimalla hyvin on mahdollista tehdä asioita, joilla tuottaa hyvää ympäristöön.

Itsearvostuksen ja itsekkyyden tärkein ero on, että itsearvostukseen ei liity paremmuuden kokemista suhteessa muihin, vaan muiden hyvinvoinnin parantaminen oman hyvinvoinnin kautta.

Kuva: leadliaison.com

Ei niin kiva sairasloma

”Epäonni on viivytys, ei tappio.

Se on väliaikainen kiertotie, ei umpikuja.”

Minulta katkesi rannemurtuman jälkiseurauksena tapaturmaisesti peukalon ojentajajänne. Teoriassa seuraukset olivat pienet: peukalo ei enää ojentunut päästä asti. Käytännössä seurauksia on ollut vaikea uskoa: jänne täytyi operoida kirurgisesti, minkä seurauksena peukaloa tuli käsitellä seuraavat viisi viikkoa yhtä varovaisesti kuin ruukkusalaattia ostoskassissa. Se täytyy aina asetella niin, ettei se rutistu ja sitä täytyy kuljettaa varovasti, ettei se pääse taittumaan.

Peukalo aiheutti minulle usean viikon mittaisen sairasloman töistä. Ensimmäinen ajatukseni oli häpeä. Sain pitkän työnhaun kautta ja isolla onnenpotkulla työpaikan, johon en voisikaan mennä tekemään lupaamiani töitä. Olenkin kiittämätön ja laiska työntekijä.

Toinen ajatukseni sairaslomaan liittyen on ollut pelko työkavereideni suhtautumisesta. Minä vietän pitkää lomaa, kun muut ahertavat minunkin puolestani. Olenkin vastuuton ja epäreilu työkaveri.

Kaikki, jotka ovat joutuneet itsestään riippumattomista syistä sairaslomalle, ovat varmasti yhtä mieltä siitä, että sairasloma on virheellinen käsite. Toki sairaslomalla on vapaa työpaikan luomista rajoitteista kuten aikatauluista, mutta tilalla on liuta muita juttuja, jotka on otettava huomioon. Kyseessä ei ole loma, vaan arkea, johon sisältyy rutiineista selviämistä sairauden rajoittamana.

Sairaus voi aiheuttaa kipuja, lääkityksen tuomaa väsymystä ja aivosumua, toipumiseen liittyvää määrättyä jumppaa, tarvittavien välineiden huoltoa, sairaalassa ravaamista, vakuutuksiin ja korvauksiin liittyvien asioiden hoitamista ja monia muita normaalista arjesta poikkeavia juttuja. Samalla se, mitä voi tehdä, on rajoittunutta. Harrastukset jäävät tauolle, eikä mielipuuhaan voi ryhtyä. Toisaalta käytettävissä oleva lisääntyntyt aika on hyvä käyttää johonkin hyödylliseen, kuten kotihommiin. Lisäksi pitkä sairasloma aiheuttaa ansionmenetystä, koska alasta riippuen palkallinen sairasloma on nollasta päivästä muutamaan viikkoon - palkka ei juokse koko sairasloman ajan.

Pahinta sairaslomalla on tunnustaa itselleen, että yhtäkkiä ei selviäkkään.

Minä en psyty hoitamaan sellaisia asioita, joita voisin terveenä hoitaa. Minä olenkin särkyvä.

Sairasloma ei ole pakotie ansiotyöstä, vaan tielle osunut este, jonka ohi pääseminen vaatii ponnisteluja. Toki sairasloma voi sisältää kivoja juttuja, kuten sellaisten ihmisten tapaamista, joita ei ehtisi nähdä töiden ohessa. Eikö tärkeämpää kuitenkin olisi järjestää arki sellaiseksi, että se sisältäisi riittävästi ihania asioita? Voisiko olla, että se, joka pitää sairaslomaa kivana keinona välttää tylsä arki ja työnteko, ei ole oikeassa työssä, eikä vietä itselleen sopivaa arkea?

//Kirjoitusasua muokattu 7.8.2015 klo 10:00.//