Jos sosiaalinen media lakkaisi olemasta

Sosiaalinen media tarjoaa kanavan tulla esiin. Some on nopea ja helppo väylä kertoa, mitä itselle kuuluu. Yleisöä on tai ei ole, mutta tunne siitä, että on muiden ympäröimä, vahvistuu.

Sosiaalinen media on siitä hauska, että me kaikki voimme tulla kuulluiksi ja nähdyiksi juuri sellaisina kuin haluamme. Voimme unohtaa ne piirteet, mistä emme välitä itsessämme ja elämässämme ja korostaa niitä, joille haluamme antaa merkitystä. Meillä on halutessamme mahdollisuus luoda ihanneminästä virtuaalitodellista.

Vaikka voimme luoda sosiaalisessa mediassa omat totuutemme, se ei tarkoita, että sosiaalinen media olisi pelkkää epätodellista valhetta. Se, mitä julkaisemme itsestämme, on tavalla tai toisella osa meitä. Kaunis kuva itsestä voi olla esimerkiksi viesti siitä, mitä ihminen on, ajattelee olevansa tai haluaisi olla. Kaikki ovat totuuksia, mutta lähestyvät sitä eri näkökulmasta.

Pitää kuitenkin muistaa, että emme elä sosiaalista mediaa. Voimme rikastaa elämäämme sen avulla, mutta konkreettinen, ruumiillinen sinä on se, joka jää jäljelle. Sinä jatkat sinuna olemista sittenkin kun suljet puhelimen, tabletin ja tietokoneen. Sinä on se, joka leikkaa varpaankynsiä, tuntee epävarmuutta, imuroi, etsii parintonta sukkaa ja nyppii kulmakarvoja. Sinä olet täydellisen epätäydellinen kokonaisuus pikkuvioistasi parhaimpiin puoliisi.

Ne ihmiset, jotka tuntevat sinut, tietävät sen. Sinut tuntevat ihmiset näkevät sosiaalisen median julkaisujen ohella arjen, arkisen sinän kynsisaksinesi ja parittomine sukkinesi. Heille sosiaalisen median julkaisusi merkitsevät harvoin mitään mullistavaa.

Julkaistut totuudet itsestä ovat oiva keino tutustua itseen, tarkastella ja luoda identiteettiä, dokumentoida omaa elämää ja tallentaa itselle tärkeitä asioita. Sosiaalista mediaa käyttäessä tulisi kuitenkin välillä miettiä, mitä elämä on ilman verkkoyhteyttä.

Jos sosiaalinen media lakkaisi olemasta, mitä sinusta jää jäljelle?

Kasvu tarvitsee tilaa

Sanonta kuuluu, että ne, joilla on vähiten sanottavaa, ovat eniten äänessä. Sanonta on siitä hyvä, että se laittaa luun kurkkuun. Tai herneen nenään. Kummin vain, ongelmana on, että sanonta toteuttaa itse itseään. Ne, joilla olisi jotain sanottavaa, eivät uskalla olla äänessä etteivät vaikuttaisi hölösuilta.

Välillä tuntuu, että kaikilla mielipiteillä pitää olla perusteita. Varsinkin silloin, jos haluaa olla uskottava, omien mielipiteiden takana tulee olla kovaa faktaa, useita eri näkökulmia, huomioon ottamista ja viimeisteltyjä ajatuksia. Ettei vaan tee itsestään tyhjänjauhajaa ja trollaajaa.

Perustellut mielipiteet ovat tärkeitä, mutta usein unohtuu, että ihmiset rakentavat yhteistä ja jaettua todellisuuttaan vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutustilanteet ovat usein spontaaneja; ne tulevat yllättäen vastaan, eikä niihin ei ole voinut varauta opettelemalla argumentteja ulkoa. Vuorovaikutuksessa mielipidettä vaativat aiheet elävät, eikä omia mielipiteitä voi jäädä miettimään kovin pitkäksi aikaa, jos aikoo pysyä tilanteessa mukana.

Vuorovaikutuksessa tulisi olla tilaa keskeneräisille ajatuksille. Pitää ymmärtää, että ensimmäisenä mieleen tuleva kommentti ei kerro koko totuutta sanojan ajatuksista. Ajatusten tulisi saada lentää, niitä pitäisi kuunnella - muttei liian vakavasti - ja niiden tulisi antaa kehittyä ja muotoutua keskustelun edetessä. Tai vaikka seuraavalla kerralla. Mielipiteet muodostuvat siinä hetkessä niiden ihmisten kanssa, jotka jakavat sosiaalisen tilanteen.

Eihän se sitä tarkoita, että jos joskus olemme jotain mieltä, ettemme voisi toisella kerralla olla toista mieltä. Välillä oikein hävettää, mitä silloin joskus on tullut sanottua. "Mutta sähän silloin sanoit että..." -kommentit ovat turhauttavia, kun omat ajatukset ovat menneet eteenpäin. Niin sanoin, mutta... Niissä tilanteissa olisi tärkeää oivaltaa, että me olemme kaikki keskeneräisiä, kasvavia ja kehittyviä.

Pitää antaa tilaa kasvaa ja tulla erilaiseksi.

Kasvu tarvitsee sanoja

Olen tenhnyt pientä tutkimusta blogin lukijoiden käyttäytymisestä. Käyttäytymiseen liittyy muutama piirre, jotka kuvaavat mielestäni oivallisesti inhimillisyyttä.

Julkaisen uusimmat blogipäivitykset yleensä Facebookissa omassa profiilissani. Tämä aiheuttaa joka kerta kävijämääräpiikin, joista innokkaimmat jättävät jälkensä käynnistä - eivät blogin kommenttiboksiin, vaan Facebookissa tykkäyksellä.

Tykkäysmäärät eivät ole huimia, mutta niissä on selkeitä eroja blogitekstistä riippuen. Olen huomannut, että "kivat teemat", kuten hyvinvointi ja oman hyvinvoinnin parantaminen, yksilöllisyyden hyväksyminen ja kannustaminen inhimillisyyteen, keräävät enemmän tykkäyksiä kuin niin sanotut "haastavat teemat". Haastavia teemoja ovat esimerkiksi itsensä kehittäminen, kateus, asenteiden arvostelu ja vastuuttomuus. Kaikkia tekstejä luetaan suurin piirtein saman verran ("haastavia teemoja" jopa ehkä vähän enemmän), mutta vain kivat teemat keräävät kehuja.

Uskon, että ikävien asioiden sanominen ääneen on kiinnostavaa, mutta ärsyttävää. Tuntuu kurjalta lukea jotain ei-niin-kivaa, joka osuu ja uppoaa. On muistettava, että kehitys edellyttää hyppyä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta on läpi käytynä ehdottomasti ikävien fiilisten arvoista. Omien virheiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei ole noloa. Nolompaa on, ettei koskaan näe niitä.

Tavoitteenani ei ole loukata ketään. En halua arvostella, enkä tuomita. Totuus on, että olemme kaikki virheellisiä ja puutteellisia ihmisiä. Ollaksemme vähän vähemmän virheellisiä tai puutteellisia, meidän on tultava tietoiseksi sekä hyvistä että huonoista puolistamme. Vain tietämällä voimme työstää niitä asioita, joiden haluamme muuttuvan. Jokainen saa sitten itse määritellä, mitä haluaa itsessään muuttaa. Toiset ovat tavoitteellisempia kuin toiset, mutta se ei tee kenestäkään huonompaa.

Minun tavoitteeni on herätellä ajattelemaan. Toivon, että tekstini inspiroivat, jäävät sinne takaraivon perukoille kutkuttamaan ja saavat uskomaan siihen, että jokainen on hyvä. Hyvyys voi tulla kasvusta tai paikallaan olosta. Minä annan sanoja kasvulle, mutta se ei tarkoita, etteikö paikallaan olo olisi tärkeää.

Parasta olisi löytää ne paikat, missä kasvua tarvitaan ja

huomata ne asiat, jotka ovat hyviä sellaisenaan.