Mitenköhän toinen reagoi, kun aloitan vaikeasta asiasta puhumisen? Loukkaantuuko hän? Mitä jos olenkin itse väärässä? Jos ikävät asiat on vaikeaa tuoda julkiseksi, kannattaa miettiä, miksi niistä puhuminen olisi hyödyllistä. Miksi haluaisin sanoa jostain toiselle? Onko sanominen oikeasti sen arvoista vai voisinko itse opetella suhtautumaan hankalaan asiaan toisin? Kun päätös puheeksiottamisesta on tehty, se kannattaa kääntää omassa ja toisen mielessä voimavaraksi.
Haluan puhua tästä asiasta, koska uskon, että se parantaa suhdettamme entisestään. Arvostan toista niin paljon, että olen valmis keskustelun avulla näkemään vaivaa suhteemme eteen.
Suraavaksi voisi olla syytä tarkistaa, millä tavalla itsellä on tapana nostaa vaikeat asiat esiin. Huudanko? Raivoanko? Piikittelenkö? Huomauttelenko? Nalkutanko? Millä tavalla aloitan lauseen? Onko se "sä et ikinä" -tyyppinen vai "kuule, oon miettinyt yhtä asiaa" -alkuinen? Millaista äänensävyä käytän? Kuulostanko ja näytänkö hyökkäävältä vai ystävälliseltä?
Vaikeiden asioiden puheeksiottamisessa vähiten tarkoituksenmukaista on aiheuttaa toisessa osapuolessa puolustusreaktio; jos toinen kokee tulleensa uhatuksi, hän ei varmasti kuuntele tai ymmärrä sinua.
Lopulta vastuu vaikeasta asiasta puhumiseen on aina itsellä - oli sitten puheeksiottaja tai puheeksiottajan kohde. Kannattaa miettiä, millä tavalla itsellä on tapana reagoida, kun joku nostaa vaikean asian keskusteltavaksi. Suutunko? Loukkaannunko? Puolustaudunko? Annanko toiselle mahdollisuuden kertoa oman mielipiteensä? Kerronko reilusti oman näkemykseni vai vaikenenko?
Puheeksiottajan arvostaminen ja vaikean tilanteen ymmärtäminen auttaa suhtautumaan keskusteluun asiallisesti. On hyvä muistaa, että vaikeasta asiasta keskustellessa molempien osapuolten tavoite on sama: hankala asia halutaan saada käsiteltyä, jotta ihmissuhteesta tulisi entistä parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti