Elossa

Jos mä suljen mun silmät ei ole mitään pahaa.

Juoksen kultaisella hiekalla aurinkorantaa.
Ja mul on tunne että joku mua linssiin sahaa.
Etsin ihmistä joka täällä vastuuta kantaa.
Mut joka luukulla sama laulu: "Onko rahaa?"
Kysyn voisko täällä rakkautta saada ja pois saman antaa.
Beibi, haluan vain rakkautta saada ja pois saman antaa. 

      (Pariisin Kevät - Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen) 

Alkavan syksyn merkkejä on jo ilmassa. Puut alkavat kellastua ja kukat kukkivat hullun lailla ennen kuin ne menettävät terälehtensä. Tuuli ujuttautuu niskaan viileänä ja raikkaana ja neuleiden määrä bussipysäkillä lisääntyy.

On sääli, kun Suomen kaunis kesä on niin lyhyt. Jostain syystä vihreän ruohon ja koivun tuoksun mukana - ainakin minulta - katoaa spontaanius ja avoimuus uusia asioita kohtaan. Harmaina päivinä ei tule tehtyä mitään jännää.

Syksyn kiitokseksi on kuitenkin sanottava, että jos kesä vie mennessään avoimuuden ja tietynlaisen vapauden, syksy tuo mukanaan repullisen uusia tunteita. Näin kesän viime metreillä huomaan kelluvani yhä useammin erilaisten tunnetilojen keskellä. Tunteet vaihtelevat voimakkaina rakkaudesta epätoivoon. Mielenkiintoisin niistä on kiehtova menetyksen tunne. Kumma kyllä sen tunteen vallassa tuntee kykenevänsä mihin vain.

Lieneekö jokasyksyisen tunteiluni syy biologiassa, liiallisessa elokuvien katselussa tai lisääntyneessä musiikin kuuntelussa; sillä ei ole väliä. Väliä on sillä, että näin loppukesästä, voimakkaiden tunteiden vallatessa mieleni, tunnen oikein voimakkaasti olevani elossa.

P.S. Tunteiluun ja ajatteluun suosittelen pitkiä kävelylenkkejä ja taustamusiikiksi Pariisin Kevättä.