Omaisuus, joka ei koskaan häviä

Elämme yhteiskunnassa, jossa korostetaan elinikäistä ja elämänlaajuista oppimista. Jatkuva tarve kehittyä ja omaksua uusia asioita herättää monissa - minussakin - tunteen riittämättömyydestä. Eikö ikinä ole tarpeeksi hyvä? Miksi koko ajan pitää oppia paremmaksi joka asiassa? Milloin olen oppinut tarpeeksi vai onko se edes mahdollista?

Elinikäisellä oppimisella on monia hyviä puolia; korkea koulutus antaa turvaa muuttuvassa työelämässä, tieto lisää taitoa kohdata eteen tulevat tilanteet, tiedon lisääntyminen maailmasta ja itsestä lisää mielekkyyden kokemista ja kyky oppia on elinehto kehittyvässä yhteiskunnassa.

Elinikäinen oppiminen täytyisikin nähdä vahvuutena, joka ei palvele välinearvona, vaan on itsessään tarkoitus. Ei kannata ajatella, että opettelen tämän asian uutta työpaikkaa varten tai että opiskelen saadakseni tutkinnon. Niin ajateltaessa oppimisesta tulee pakko ja se aiheuttaa turhautumista.

Oppiminen kannattaa kääntää voimaa ja iloa tuottavaksi asiaksi, josta on hyötyä ennen kaikkea itselle. Oppimisesta ei tarvitse edes koskaan luopua. Vaikka koko maailma muuttuisi, minä selviän siitä kyvylläni muuttua itsekin. Antiikin filosofi sanoikin, että ainoa pysyvä asia, joka ihmiselle annetaan elämän aikana, on henkinen pääoma (tieto).