Peilin edessä

Joogatunneillani sanon tarvittaessa oppilaille:

"Kuten huomaatte, tässä salissa on iso peili. Pyydän teitä kuitenkin kiinnittämään enemmän huomiota siihen, miltä liike tai asana teistä tuntuu kuin siihen, miltä se näyttää. Voitte tarvittaessa vilkaista linjauksia peilistä, mutta tärkeämpää on keskittyä siihen, että asana tuntuu hyvältä. Täällä kukaan ei ole arvioimassa teitä."

Niin joogasalissa kuin maton ulkopuolellakin elämämme on täynnä peilejä. Näämme oman heijastuksemme melkein missä tahansa liikummekin; vessan seinällä, näyteikkunoista, auton kyljestä tai vesilammikon pinnasta. Sillä hetkellä, kun vilkaisemme omaa heijastustamme, asetumme hetkeksi itsemme ulkopuolelle tarkastelemaan itseämme niin kuin ulkopuolinen tarkastelisi.

Erona on, että tarkastelemme itse itseämme kriittisemmin kuin kukaan meitä katsova.

Vietin muutaman päivän mökillä. Isovanhempieni mökki sijaitsee useiden kilometrien päästä isosta tiestä, metsän keskellä ja järven rannalla. Siellä joogatessani en nähnyt heijastustani. En oikeastaan katsellut itseäni peilistä muutenkaan, koska ainoat peilit mökillä ja saunatuvassa ovat pieniä ja sillä korkeudella, että niistä näkee pelkät kasvot.

Miltä peilitön elämä tuntui?

Vapauttavalta, rennolta ja helpottavalta. Armolliselta. Pystyin keskittymään enemmän siihen, miltä minusta tuntui kuin siihen, miltä näytin. Käännyin kuuntelemaan itseäni.

Lisäksi huomasin, että ylimääräisestä riisutussa ympäristössä rakkaiden ihmisten keskellä, myöskin eläviä peilejä oli vähemmän. Keskityin enemmän kuuntelemaan ja jakamaan kuin pohtimaan, mitä minun pitäisi tehdä tai sanoa.

Arjessa (ja kaupungissa eläessä) olemme usein koko ajan muiden ihmisten silmien alla. Töissä, koulussa, kaupungilla, harrastuksissa, kaupassa ja jopa kerrostalon yleisellä saunavuorolla olemme tahtomattammekin useiden elävien peilien edessä. Saatamme kuvitella, että muut jatkuvasti arvioivat ja vahtivat tekemisiämme ja sanomisiamme. Tai vaikka siihen ei kiinnittäisi tietoisesti huomiota, tiedostamatta tiedämme olevamme muiden seurassa.

Ylimääräisistä peileistä luopuminen tekee toisinaan hyvää. Silloin on enemmän aikaa kääntyä omaan itseen tutkimaan, miltä minusta todella tuntuu ja mitä oikeasti tarvitsen.

Heijastamatta,
Merianna (merianna.rossi@gmail.com)

Luonnossa vartalo ja mieli ovat yhtä

Yläselkäni säikähtää sille kohdistuvaa painoa. Löysään repun olkaimia ja kiristän lantiovyötä. Nostan pipoa ylemmäs otsalle ja siristän silmiä puiden lomassa räiskyvälle auringon valolle. Edessäni on reilu 50 kilometriä pudonneita lehtiä kahisevia metsäpolkuja ja askelten alla taipuvia pitkospuita, teltan kasaamista iltahämärässä ja nuotion savua alusvaatteissa asti. Eikun vaeltamaan.

Luontokokemukset ovat myös uskomattoman oivalluttavia. Metsässä tuntuu kuin jokaisella askeleella kävelisi vähän kauemmas arjen haasteista. Ongelmat kutistuvat, haasteet helpottuvat ja ahdistavat asiat tuntuvat menettävän merkitystään. Arki asettuu uusiin mittasuhteisiin.

Samalla luonnossa liikkuessa tuntee, kuinka kroppa työskentelee. Jalat jaksavat kantaa eteenpäin, sydän pumppaa verta kauimmaisen sorminivelen yli ja keuhkot täyttävät vartalon raikkaalla energialla. Aiemmin niin inhotusta kylkimakkarastakin on pelkästään hyötyä, kun se pehmustaa rinkan lantioluihin kohdistamaa painetta.

Luonnossa liikkuminen on terveellistä. Verenpaine laskee, elinvoimaisuus lisääntyy, mielala kohenee, allergiat vähenevät ja tulee liikuttua huomaamatta (Yle Uutiset, http://yle.fi/uutiset/3-7739746, luettu 11.10.2016).

Luonnossa liikkuessa oma vartalo on uskomaton työkalu, joka kykenee mahtaviin suorituksiin ihan huomaamatta.

Luonnonsuojelualueen metsässä aika pysähtyy. Vankat männyt ojentavat satoja vuosia vanhoja sormiaan siniselle taivaalle, kun metsäpalossa hiiltyneet kelot muistuttavat elämän rajallisuudesta. Jossain lintu tarttuu tuuleen.

Uskon, että tulin metsävaellukselta vähän eri ihmisenä.

Mieli estää kuuntelemasta itseä

Tietoyhteiskunta on vanginnut meidät mieleemme. Meille opetetaan, että tärkeintä ja arvokkainta, mitä meillä on, tapahtuu pään sisällä. Parasta, mitä voimme itsellemme tehdä, on kehittää ajatteluamme. Esimerkiksi muistin harjoittaminen vähentää riskiä sairastua muistisairauksiin vanhemmalla iällä. Mielen toimintaan satsaaminen on kannattava investointi.

Mieltä vaaliessamme ajaudumme sen uhreiksi. Tietotulvan keskellä kroolaava mieli ei aina tunnista, milloin on aika tarttua pelastusliiveihin ja antautua virran vietäväksi. Mielemme hörppii ympärillä olevaa informaatiota, joka jää hölskymään kuin juuri ennen juoksulenkkiä imaistu vesilasillinen mahaan. Emme välttämättä osaa hiljentää päässämme tapahtuvaa alituista höpinää. Se kuormittaa ja pidemmällä tähtäimellä saattaa aiheuttaa pitkittyvää stressiä. Ajaudumme mielemme vietäviksi.

Tietotyön lisääntyminen on vieraannuttanut meidät vartalostamme. Vartalomme on enintään väline, jolla pyrimme toteuttamaan mielen vaatimuksia; tavoitteellisuutta treeneissä, täydellisyyttä ulkonäössä ja taitoja, joilla ylpeillä. Myös esimerkiksi herkkujen syöminen aiheuttaa fyysisesti huonoa oloa, mutta teemme sitä silti. Teemme kehomme kustannuksella asioita, joita mielemme vaatii. Kehomme on väline, ei itse tarkoitus.

Mieli ja keho eivät ole toisistaan erillisiä, vaikka puhumme niistä ikään kuin toinen olisi olemassa ilman toista. Mieli ja keho ovat tiukasti vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Me vain kuuntelemme mieluummin mieltämme kuin kehoamme. Ongelma on, että mielemme on voimakkaammin ympäristön vaikutteille altis. Se tarkoittaa, että mielemme muovautuu helpommin ulkoisten paineiden mukaiseksi ja unohtaa, mitä se oikeasti tarvitsee.

Jos onnistumme tasapainottamaan mielen ja kehon keskustelua eli hiljentämään mielen meteliä edes hetkellisesti, voimme löytää tasapainoisemman tavan kuunnella itseämme. Taito kuunnella itseä lähtee siitä oivalluksesta, että minä olen tässä ja nyt, vaikka mieleni vetäisi minua toisaalle.

Pakko ei ole kuin liikkua

Liikunta liikkumisen ilosta on kaunis ajatus, mutta ei välttämättä totta, kun takaraivossa hakkaa ajatus siitä, että on pakko liikkua. Liikunta ei ole välttämättä nautinto, vaan pakollinen paha. Kerronpa, millainen minun suhteeni liikuntaan on ollut ja miten se on kehittynyt nykyiseen.

Minä olen vanhempien esimerkistä tottunut olemaan liikkeessä pienestä asti. Vanhempani istuttivat minut ja veljeni ensimmäisistä elinvuosista lähtien pyörän turvaistuimeen ja myöhemmin oman pyörän satulaan, raahasivat meidät Kuusijärvelle hiihtämään ja työnsivät koiran talutushihnan käteen. Myöhemmin liikuimme omien hevosten kanssa, juoksulenkkeilimme, kävimme uimassa ja pumppasimme kuntosalilla. Liikkuminen on ollut minulle aina elämäntapa.

Teini-ikä teki liikkumisesta terapiaa. Juoksulenkit ja kuntosalitreeni olivat keinoja hallita tunteita ja elämää. Liikunta toi elämään pysyvyyttä, rutiineja ja hyväksymisen tunnetta. Minkä nuorena oppii, se vanhana vainoaa; salakavalasti liikunnasta kehittyi minulle pakko. En enää liikkunut liikkumisen ilosta, vaan siksi, että päivän suoritus tulisi hoidettua. Liikunta oli kilometrejä, sykkeen vahtaamista ja palavia kaloreita. Ajattelin, että kunhan liikun, voin syödä mitä tahansa. Liikunta oli yhtäkkiä keino paitsi hallita tunteita myös välttämätön, jotta mahtuisin farkkuihin huomennakin. Liikkuminen ei ollut itseisarvo, vaan väline itsensä hyväksymiselle.

Valitsin tavan liikkua sen mukaan, mikä muokkaisi vartaloa mahdollisimman tehokkaasti. En käyttänyt aikaa sellaiseen liikkumiseen, joka ei polttanut tehokkaasti kaloreita tai kasvattanut lihaksia. Rasitin kehoani, mutten huoltanut sitä. En pysähtynyt edes niinä kertoina, kun mursin luita tai katkoin jänteitä. Liikuin voidakseni hyvin, mutta oikeasti liikuin hyvinvointini kustannuksella.

Suhtautumiseni liikuntaan muuttui, kun kyseenalaistin ajatukseni hyvinvoinnista yleensä. Tämä prosessi alkoi 2015 kesällä, kun poikaystäväni raahasi minut kuntosalilta pihalle kokeilemaan kehonpainotreeniä. Kuntosalilla kuvittelin olevani kovakin urheilija, mutta kun minun olisi pitänyt nostella ja hallita omaa vartaloani, en pystynytkään siihen. Järkytyin, koska jouduin yhtäkkiä kohtaamaan kehoni rajallisuuden. Aiemmin hyvinvointi ja sitä kautta liikunta olivat tarkoittaneet minulle ulkoista hyväksyntää. Halusin tehdä asioita, joissa sekä itse tiesin että muut tiesivät minun olevan hyvä. Nähdessäni, miten huonosti oikeasti tunsinkaan oman kehoni, kysyin itseltäni, miksi minun pitäisi rakentaa hyvinvointini muiden odotuksille. Loppujen lopuksi minä itse ole se, jonka täytyy elää kanssani.

Palasin hyvinvoinnin perusasioihin.

Ruoka, liikunta ja lepo.

Mitä ne tarkoittavat minun elämässäni?

Miten muodostan niistä sellaisen paletin, että ne tukevat

mahdollisimman paljon toisiaan ja henkistä hyvinvointiani.

Kehonpainotreenistä muodostui liikuntafilosofiani pohja; halusin oppia tekemään kehollani siistejä juttuja pelkän painojen nostelun sijaan. Tämä tarkoittaa kehonpainotreeniin panostamista täysillä. Viikkoni täyttyvät leuanvedoista, punnerruksista ja keskivartalon vahvistamisesta. Perusliikkeiden kehittyessä huomaan, että voidakseni tehdä vaikeampia liikkeitä, minun on lisättävä liikkuvuuttani ja kehonhallintaa.  Minulla ei yksinkertaisesti riitä enää aikaa rasvaa polttaville HIIT-treeneille tai juoksulenkeille. Oivalsin, että liikunta ei voi olla enää ainoa keino pitää farkkukoko samana.

Kehitystä tavoitellessani huomasin, että fyysinen kehitys edellyttää a) riittävästi rakentavaa ravintoa sekä b) tehokasta palautumista.

a) Minun piti ruveta syömään enemmän ja useammin. Se ei ollut mikään ongelma, koska syöminen on aina ollut minulle nautinnollinen keino rentoutua. Kauhistuin kuitenkin sitä, että enemmän syöminen kerryttää rasvavarastoja, jotka lisäävät entisestään vastusta eli painoa kehonpainoharjoitteluun. Jos meinaan syödä paljon, minun on kiinnitettävä enemmän huomiota siihen, mitä suuhuni laitan. Ruuasta oli siis pakko tulla keino hallita painoa ja se tapahtuu syömällä terveellisemmin ravintorikkaita aineksia. Panostaminen ruuan terveellisyyteen taas tarkoittaa, että ruoka ja varsinkaan herkuttelu ei voi olla ainoa nautintoni arjessa, vaan minun on etsittävä hyvän olon lähteitä muualta. Kävi hassusti niin, että kun ryhdyin kiinnittämään huomiota syömisen merkitykseen painonhallinnassa, vapauduin liikkumisen pakosta ja liikunnasta tulikin nautinto.

b)Päätin pidentää yöunia pysyvästi, enkä aio tinkiä niistä arjessa. Samalla huomasin, että kun nukun riittävästi, en kaipaa yhtä paljon epäterveellisiä herkkuja lisäämään energiaa. Terveellisesti syömisestä tuli helpompaa.

Nykyään liikunta on minulle erottamaton osa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Saan huimasti kiksejä, kun huomaan kehittyväni, vetäväni yhden leuan enemmän tai jaksavani kannatella vartaloani tangolla L-istunnassa. Liikunta on arjen henkireikä, osa tapaani nollata ja rentoutua. Minun ei ole pakko liikkua ollakseni tyytyväinen itseeni, mutta tulen tyytyväiseksi saadessani liikkua.

 

Jos sosiaalinen media lakkaisi olemasta

Sosiaalinen media tarjoaa kanavan tulla esiin. Some on nopea ja helppo väylä kertoa, mitä itselle kuuluu. Yleisöä on tai ei ole, mutta tunne siitä, että on muiden ympäröimä, vahvistuu.

Sosiaalinen media on siitä hauska, että me kaikki voimme tulla kuulluiksi ja nähdyiksi juuri sellaisina kuin haluamme. Voimme unohtaa ne piirteet, mistä emme välitä itsessämme ja elämässämme ja korostaa niitä, joille haluamme antaa merkitystä. Meillä on halutessamme mahdollisuus luoda ihanneminästä virtuaalitodellista.

Vaikka voimme luoda sosiaalisessa mediassa omat totuutemme, se ei tarkoita, että sosiaalinen media olisi pelkkää epätodellista valhetta. Se, mitä julkaisemme itsestämme, on tavalla tai toisella osa meitä. Kaunis kuva itsestä voi olla esimerkiksi viesti siitä, mitä ihminen on, ajattelee olevansa tai haluaisi olla. Kaikki ovat totuuksia, mutta lähestyvät sitä eri näkökulmasta.

Pitää kuitenkin muistaa, että emme elä sosiaalista mediaa. Voimme rikastaa elämäämme sen avulla, mutta konkreettinen, ruumiillinen sinä on se, joka jää jäljelle. Sinä jatkat sinuna olemista sittenkin kun suljet puhelimen, tabletin ja tietokoneen. Sinä on se, joka leikkaa varpaankynsiä, tuntee epävarmuutta, imuroi, etsii parintonta sukkaa ja nyppii kulmakarvoja. Sinä olet täydellisen epätäydellinen kokonaisuus pikkuvioistasi parhaimpiin puoliisi.

Ne ihmiset, jotka tuntevat sinut, tietävät sen. Sinut tuntevat ihmiset näkevät sosiaalisen median julkaisujen ohella arjen, arkisen sinän kynsisaksinesi ja parittomine sukkinesi. Heille sosiaalisen median julkaisusi merkitsevät harvoin mitään mullistavaa.

Julkaistut totuudet itsestä ovat oiva keino tutustua itseen, tarkastella ja luoda identiteettiä, dokumentoida omaa elämää ja tallentaa itselle tärkeitä asioita. Sosiaalista mediaa käyttäessä tulisi kuitenkin välillä miettiä, mitä elämä on ilman verkkoyhteyttä.

Jos sosiaalinen media lakkaisi olemasta, mitä sinusta jää jäljelle?

Kiehuntaa kuumista fitnesskuvista

Fitnessvillitys on herättänyt jo jonkin aikaa enemmän ja vähemmän kuhinaa. On pöhisty esimerkiksi fitneksen vallankumouksesta ja yleistymisestä, lajin terveellisyydestä sekä siitä mikä oikeastaan on fitnestä ja mikä ei. Tällä hetkellä puhistaan fitnessmisujen somekuvajulkaisuista.

Pääongelmana on, että vähemmän fitneksiä harmittaa, kun timmit kisut esittelevät hyveitään vähissä vaatteissa ja kuvia julkaisevia ärsyttää, kun heidän ei anneta toteuttaa itseään omalla tavallaan. Tyypillisiä argumentteja puolesta ja vastaan ovat: lasten silmät menevät pilalle kuvia katsellessa, nuoret tytöt tekevät itsestään lapsipornotähtiä matkimalla vähäpukeisia fitnesskuvia, miehetkin julkaisevat paidattomia kuvia, joten mikseivät naiset saisi, kateelliset panettelevat.

Katsoi asiaa kummasta näkökulmasta tahansa, jokaiselle on selvää, että vähillä vaatteilla verhoiltujen timmien vartalokuvien tarkoitus on provosoida. Kuvia julkaisevat fitnessharrastajat haluavat osoittaa, että työllä saa tuloksia. Vähemmän fitnekset taas reagoivat juuri kuvien julkaisijoiden haluamalla tavalla; provosoituen. Ja kun nuotioon heittää lisää puuta, tuli leimahtaa. Kohu nostaa kohun kynnystä, jolloin (tässä tapauksessa vaatteiden osalta) vähempi on parempi.

Kukin tyylillään, mutta jokaisen olisi hyvä pohtia omaa vastuutaan. Kuka katsoo julkaisuja, kenen ja miksi? Netti ei ole pullollaan puolialastonkuvia. Jokainen näpyttelee omat hakusanansa Googleen ja klikkailee omien kuvakanaviensa seurattavat. Sitä näkee, mitä haluaa. Jos muiden hyvännäköiset vartalot ärsyttävät tai tekevät oman olon riittämättömäksi, kannattaa miettiä, mistä oma reaktio johtuu.

Toisaalta toisin päin; kuka julkaisee, kenelle ja miksi? Jokainen voi itse vaikuttaa omilla julkaisuillaan siihen, millaista huomiota saa osakseen. Jos itseen kohdistuva palaute ei ole mieleistä, kannattaa kurkata omista profiileista, millaisia mielikuvia kuvillaan aiheuttaa. On eri asia julkaista kuvia mustikkaämpäristä kuin stringipepusta - se nyt vaan kertoo jotain ihmisestä. Mikä tahansa itseen liittyvän täydellisen ominaisuuden esitteleminen aiheuttaa helposti kateutta, epävarmuutta ja uhkan kokemuksia muissa ihmisissä, jolloin reaktio on negatiivinen.

Kuvat: fansshare.com & hdwallpapers.cat

Kysymys ei kuulu, onko vähissä vaatteissa esiintyminen oikein vai väärin.

Kyse on molemmin puolin siitä, että sitä saa, mitä tilaa.

Ulkonäkö

Voi kuinka elämämme pyöriikään nykyään ulkonäön ympärillä! Lienet huomannut saman. Ja en nyt aio syyttää mediaa. Tai muotiblogeja. Tai barbeja. Syytä ulkonäkökeskeisyydelle on turha miettiä. Tärkeämpää on keskittyä ratkaisuun.

Mietihän, miten toisaalta on itsekästä miettiä jatkuvasti omaa ulkonäköä. Todellisuudessa olemme niin keskittyneitä omaan olemukseemme, ettemme kiinnitä toisten ulkonäköön niin suurta huomiota kuin oletamme itseemme kiinnitettävän. Minulle ainakin käy niin. Tällöin ulkonäkömme ei ole tärkeä kuin meille itsellemme.

Vietin uudessa kodissani tupareita ja tunti ennen juhlien alkua huomasin, että olin unohtanut meikkipussini toiseen kotiini. Sain melkoisen itkukohtauksen, mikä vain pahensi kuvitelmaani peilikuvastani ja sen tärkeydestä. Loppujen lopuksi vieraat ilmaantuivat paikalle, eivätkä kaverini edes huomanneet, ettei minulla ollut meikkiä. He kiinnittivät asiaan huomiota vasta, kun mainitsin siitä.

Ulkonäöstä puhuttaessa esiin nousee aina kliseisesti sisäinen kauneus. Minä en halua erottaa näitä toisistaan. Ulkoinen olemus vaikuttaa, oli se reilua tai ei, hyvin paljon hyvinvointiimme. Ulkonäön arvostamisen lähtökohta on kuitenkin omassa ajattelussa. Millaisena näemme muut? Mihin kiinnitämme muissa ensimmäisenä huomiota? Miten suhtaudumme omiin ja muiden eroihin?

On olemassa tekoja, joilla voimme vaikuttaa ulkonäköömme. Sellaisia ovat esimerkiksi ulkoilu, mukava määrä urheilua, oikein ja hyvin syöminen, läheiset ihmiset, voimaa antavien elokuvien katseleminen ja elämästä nauttiminen. Nämä asiat lisäävät henkistä hyvinvointiamme ja tyytyväisyyttämme, mikä puolestaan heijastuu ulospäin. Muutos lähtee aina sisältä, sillä jos emme ole tyytyväisiä omaan ulkonäköömme, mitkään ulkoiset muutokset eivät tee meitä onnellisiksi.

On myös hyvä ymmärtää, että oikeasti ne ihmiset, joiden ei tarvitse hillittömästi korostaa ulkonäköään tai hakea sillä huomiota, ovat kaikkein tyytyväisimpiä. He ovat myös kaikkein kauneimpia. Kiinnitähän tähän huomiota seuraavan kerran, kun olet kanssakäymisissä muiden kanssa.