Elämämme tärkein suhde

Eipä tässä mitään ihmeempiä, koulua ja töitä ja vähän kiirettä. Sekunnit, minuutit, tunnit, päivät, viikot, kuukaudet, vuodet - kaikki tuntuvat olevan nykyään liian lyhyitä. Tärkein parisuhteemme on muodostunut kelloon ja kuten erotilastojen trendikäyrä ja lisääntyneet stressioireet osoittavat, suhteemme eivät voi hyvin.

Kuten suhteissa yleensäkin, suhteessa kellon kanssa on hyviä ja huonoja hetkiä. Välillä nautitaan yhdessä hitaista päivistä ja mukavasta tekemisestä, mutta toisinaan tapellaan, kiukutellaan ja ollaan tyytymättömiä. Tappelut muodostuvat yleensä siitä, kun suhteen jompi kumpi osapuoli on toista edellä, odottaa toiselta liikoja, ei ole tarpeeksi läsnä tai ei anna omaa aikaa.

Parisuhteessa olennaista ei kuitenkaan ole syyttää kumpaakaan osapuolta. On pohdittava, mitä voisi itse tehdä jatkossa toisin. Jos kello ei anna periksi, on katse käännettävä itseen. Hyväksynkö käytettävissä olevan ajan sellaisena kuin se on vai yritänkö muuttaa sitä? Varaanko riittävästi aikaa asioille, joita haluan tehdä? Pyydänkö oma-aloitteisesti omaa aikaa vai annanko kellon määritellä tekemiseni?

Suhteessa kellon kanssa on oltava kärsivällinen. Verkkaisina hetkinä on lupa pysähtyä nauttimaan. Toisaalta kun aika on tiukilla, täytyy keskittyä olennaiseen ja tiputtaa jotain pois. Se, mistä luovut nyt, ei ole lopullisesti poissa. Myöhemmin uudelleen.

Aikaa on niille asioille, joille sitä haluaa olevan.

Elämä ei muutu helpommaksi

Kun tuntuu, että asiat eivät suju niin kuin pitää, muista, että

elämä ei muutu helpommaksi,

mutta sinä kehityt.

Vaikka tilanne näyttäisi nyt kamalalta, usko pois, se ei kestä ikuisesti. Vähän kerrallaan opit hallitsemaan aikatauluja paremmin, osaat kieltäytyä liiasta tekemisestä, opit virheistäsi ja osaat varoa muiden erheitä. Ei kannata tukeutua siihen, että tulevaisuudessa elämä olisi parempaa. Sinä kuitenkin selviät siitä, koska olet joka päivä parempi.

Toisaalta, kun asiat tuntuvat sujuvan liiankin helposti ja arki tuntuu kevyeltä, on hyvä palauttaa mieleen, että

elämä ei muutu helpommaksi,

mutta sinä kehityt.

Me olemme itse hyvien asioiden aikaansaajia. Aina ei tarvitse tehdä täysillä, suorittaa, ylittää itseään, haastaa, potea aikapulaa ja ahdistua kiireestä. Välillä voi antautua sille fiilikselle, että kaikki on tosiaan hyvin.

Pienet tähdet taivaalla

Vietin viikonlopun mummolassa. Meitä oli siellä isovanhempieni lisäksi perheeni melkein kokonaan. Herkuttelimme jokiravuilla paahtoleivän tuoksussa, poltimme kynttilöitä ennen pimeää, väsyimme pelkästä koirien taukoamattoman riehumisen katsomisesta, nuuskimme hakkuuaukean puuttuvia puita, keräsimme hirvikärpäsiä toistemme selistä, arvuuttelimme kesältä unohtuneiden perhosten lajia ja hämmästelimme, miten mummoni kykenee kasvattamaan jokaisesta uupuneesta taimesta valtavan kasvin. Alkuyöstä istuimme pihaportailla, ryystimme karpalolonkeroa ja tajusimme, kuinka pieniä palasia olemme mustan metsän ja vielä mustemman tähtitaivaan alla.

Kaupungissa ei koskaan näe tähtiä. Maalla näimme tähdenlennon.

Mummolassa muistan aina, mistä olen tullut ja mihin haluan päätyä. Olen siellä, minne kuulun ja minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Se riittää. Pitkän aikaa jaksan muistuttaa itselleni arjessa, että minä olen hyvä tällaisena. Sitten tarvitaan uusi annos mummolaa muistuttamaan pienuuteni maailmassa, mutta suuruuteni rakkaiden sydämissä.

Yksinkertaiset asiat ovat niitä, jotka kantavat. Arvot, arvostus, hyvät tavat, kuuntelu, kuulluksi tuleminen ja oman paikan löytäminen. Sen ymmärtäminen, että meistä jokainen on pieni pala isoa ihmisketjua, mutta ilman meitä paikallamme olisi aukko.

Pienet tähdet eivät yhdessä huku valtavaan taivaaseen.

Kuva: luonnonvalo.net

Lämmin ja valoisa syksy

Ilma on aamuisin ja iltaisin kirpeä. Ulos ei enää passaa lähteä ilman takkia ja sukkia kengissä. Pimeä hiippailee viikko viikolta aiemmin ja kuiskailee kaivamaan heijastimet eteisen lipastosta. Päivänvalosta puuttuu se kesän lämpö.

Monia harmittaa, kun valoisa ja lämmin kesä luovuttaa paikkansa hämärälle, viileälle ja sateiselle syksylle. Huokailemme tulevaa kaamosmasennusta ja haukottelemme jo valmiiksi pimeitä aamuja. Syksy.

Syksyn ei tarvitse olla kylmä ja pimeä. Kun iltojen ylle laskeutuu tumma taivas ja höyryävä hengitys, meidän on aika etsiä valoa ja lämpöä muualta.

Sytytetään valot. Laitetaan kynttilöihin tulet, kaivetaan ledvalonauhat kaapista ja unohdetaan eteisen kattovalo palamaan. Vedetään verhot pois ikkunoiden edestä ja katsellaan katulamppuja. Välillä valomerta katsellessa tuntuu, kuin olisi ulkomailla.

Käperrytään lämpöön. Nostetaan kaapin perältä neuleet hyllyn etuosaan ja heitetään torkkupeitot sohvan käsinojalle. Vedetään villasukat jalkaan ja ehkä toiset siihen päälle. Hakeudutaan muiden ihmisten seuraan, lämmitellään kainalossa ja halataan. Ollaan ihmisiä ihmiselle, annetaan ja otetaan vastaan. Ja jos iholle ei ole asiaa, yksikin kiva sana saa oman sisäisen kaminan hehkumaan. Pitää vain ymmärtää kääntää lämpökatkaisija päälle vastaanottamalla se, mitä on tarjolla.

Kyllä syksylläkin on valoisaa ja lämmintä, kun ymmärtää itse etsiä.