Hävinnyt hurmio

"Onko maailma eletty loppuun, kun niin sanotut tavalliset kokemukset

eivät riitä hurmion saamiseksi?"

- Matti Itkonen Kasvatustieteen ja aikuiskasvatustieteen peruskurssin luennolla 24.9.2012

Minun ei pidä mitään

Mitään ei pidä tehdä. Jos teemme jotain, koska meidän pitää, emme tee sitä aidosti ja oikeasti. Sitä paitsi ihmisillä on taipumus huomata, jos toimimme epäaidosti.

Olkoon esimerkkinä ravintolaillallinen. Tarjoilija oli minulle kohtelias, koska hänen pitää olla sellainen. Kohteliaisuuden takaa loisti teennäisyys, eikä hymy yltänyt silmiin asti. Jos tarjoilija olisi suhtautunut kohteliaisuuteen minä saan -asenteella, hänen ei olisi pitänyt mitään - ei omasta mielestään, eikä minunkaan mielestäni.

Kun toimimme aidosti ja suhtaudumme asioihin oikeasti minä saan -asenteella, meidän ei tarvitse esittää muuta kuin olemme. Samalla osoitamme kunnioittavamme sekä omaa itseämme että toisen ihmisen kykyä huomata teennäisyys.

Onni omanani

Meillä on itsekäs tapa odottaa, että jonkun tai jonkin pitää tehdä meidät onnellisiksi. Kuvittelemme, että kun esimerkiksi joku ymmärtää meitä paremmin tai kun saamme ylennyksen työpaikalla, tulemme onnellisemmiksi.

Emme kuitenkaan aina ymmärrä, että ensinäkään toinen - oli hän kuinka läheinen tahansa - ei voi tietää, mikä tekee minut onnellisemmaksi, jos en kerro sitä hänelle.

Toisekseen saavutukset eivät tee meitä suoraan yhtään sen onnellisemmiksi kuin olimme ennen saavutuksia. Saavutus, kuten ylioppilaaksi tulo tai hyvä palaute tekemästäni tehtävästä, voi hetkellisesti ilahduttaa minua. Se ei kuitenkaan automaattisesti paranna elämäni laatua ja siten tee minua onnelliseksi.

Onni on meissä itsessämme ja jos emme tee itse selväksi itsellemme ja muille,

mikä tekee meidät onnellisiksi, emme voi koskaan saavuttaa onnea.

Esimerkkinä käytän arkista tilannetta, jossa kiire ja paineet ovat aiheuttaneet minulle stressiä. Kiukuttelen läheiselleni ja odotan, että hän ymmärtää olotilani ja valaa minuun luottamusta selviämisestä. On kuitenkin odotettavampaa, että läheiseni turhautuu ja kiukuttelee minulle takaisin. Hän ei voi tietää, mistä kiukutteluni johtuu ja hän näin ollen hän arvaa sen omien tietojensa perusteella. Saan meidät molemmat turhautuneiksi ja itseni entistä stressaantuneemmaksi.

Kun huomaan olevani stressaantunut ja tiedän kiukuttelevani sen takia, minun on vastuullista kertoa siitä läheiselleni. Jos haluan varmasti saada oikeanlaista lohduttamista, minun tulee vielä kertoa, miten toivoisin hänen käyttäytyvän. Näin annan läheiselleni mahdollisuuden ymmärtää minua ja toimia tilanteessa oikein. Lisään paitsi omaa onnellisuuttani, myös hänen onnellisuuttaan. Olen auttanut meitä molempia toimimaan oikein, enkä edes pakottanut itseäni nielemään huonoa oloani.