Kun joku tulee arvioimaan itseä

Yliopistomaailmassa pääsee useammin kuin toisinaan seuraamaan tilanteita, joissa opiskelijat kyseenalaistavat luennoitsijoita tai arvostelevat heidän esittämiänsä asioita. Sellaisia tilanteita on mielenkiintoista seurata sivusta.

Toisaalta tällaisena vielä aika keltanokkaopiskelijana vähän pelottaa kuunnella, kun asiantuntijaa kyseenalaistetaan, mutta toisaalta kriittiset näkökulmat tuovat asioihin lisää perspektiiviä. Niin kuin eräs yliopisto-opettaja totesi: "Kolikolla on kaksi puolta ja sen lisäksi se lisäpinta, mikä kolikon reunalla kulkee."

Kaikkein mielenkiintoisinta kyseenalaistamisissa on seurata luennoitsijoiden reaktioita. Yllätyn joka kerta, kuinka viisaasti luennoitsijat tarttuvat kritiikkiin. Luennoitsijat kuuntelevat rauhassa opiskelijan mielipiteen, antavat sanoista tunnustusta ja perustelevat sitten uudelleen, miksi ovat valinneet kyseessä olevaan aiheeseen käyttämänsä lähestymistavan tai näkökulman. Jos opiskelija osoittaa kommentillaan, ettei ole ymmärtänyt luennoitsijan kertomaa asiaa, luennoitsija selittää asian uudelleen ymmärrettävämmällä tavalla.

Palautteen - niin negatiivisen kuin positiivisenkin - saaminen on yllättävän vaikeaa. Sitä täytyy opetella. Täytyy opetella sietämään sitä, että joku tulee arvioimaan itseen liittyviä asioita.

Varsinkin negatiivista palautetta saadessa tärkeintä on osata ulkoistaa omat tunteet. Epäreiluuden, häpeän, surullisuuden, vihan yms. tunteet eivät kuulu palautteen vastaanottamiseen, koska tunteiden vallassa ei kykene oikeasti kuulemaan ja ymmärtämään, mitä sanottavaa toisella on. Silloin palautteeseen ei osaa reagoida rakentavalla tavalla.

Lisäksi pitää ymmärtää se, että oli palaute millaista tahansa, sen tarkoitus ei ole arvostella sinua ihmisenä. Ei ainakaan hyvän palautteen. Huono palaute on sitten eri asia; siihen ei kannata uhrata yhtään sen enempää ajatusta kuin palautteen antajakaan on uhrannut.

Lue lisää positiivisen palautteen saamisesta: Kehuja

Ongelmista puhettaa

Eilisiltana olin lenkillä koirieni kanssa. Jonkun matkan päästä meitä vastaa käveli nainen kahden koiran kanssa. Meidät nähdessään nainen pysähtyi ja siirtyi tien sivuun. Kun tulin kuuloetäisyydelle naisesta, nainen totesi:

"Nämä koirat sitten haukkuu pahasti, joten älkää säikähtäkö."

Olen toki aiemminkin törmännyt huonokäytöksisiin lenkkikavereihin, mutta tässä oli ensimmäinen koiranomistaja, joka varoitti ääneen koiriensa käytöksestä.

Opin naiselta, että ongelmat on helpompi käsitellä, kun ne oppii tunnistamaan ja uskaltaa

sanoa ääneen. Siten niihin on helpompi tarttua ja muuttaa sitä, mitä tarvitsee.

Kaikki tekevät virheitä, mutta minä en saisi

On turhauttavaa huomata, että joutuu pettymään itseensä.

Olen tehnyt jotain väärin tai huonosti.

Olen aiheuttanut harmia toiminnallani muille tai itselleni.

Kun joutuu tunnustamaan itselleen, että on omaan toimintaan pettynyt, on jo tavallaan onnistunut. Onnistunut pääsemään vastuun siirtämisestä vastuun ottajaksi ja kehittämään sitä kautta itseään. Niin, virheistä oppii.

Mutta on niin pirun vastenmielistä kohdata pettymys itseä kohtaan. Vaikka kuinka tietäisi, että kyse ei välttämättä ollut isosta asiasta ja ensi kerralla osaa toimia paremmin, oman negatiivisen toiminnan kohtaaminen kirpaisee aina.

Ehkäpä itselle ei tarvitsisi olla niin armoton. 

Siten jokainen oma väärä toiminta ei tuntuisi niin ylitsepääsemättömän inhottavalta. Kaikki toimivat joskus väärin ja minä ymmärrän sen. Miksi en voisi ymmärtää sitä, että minäkin toimin välillä väärin?

Tietenkään en voi ohittaa typeriä tekosiani olkia kohauttamalla. Väärään toimintaan on aina mietittävä syy, jotta osaa välttää sellaisen ensi kerralla. Mutta aina ei kannata suhtautua omiin virheisiin niin raskaasti.