Tunteella, tunteetta vai yhteisellä matkalla? Ratkaisu siihen, kun tunteita on liikaa

Välillä tuntuu, että elämä on yhtä tunteiden rallia, jossa minä istun apukuskin paikalla ilman turvavöitä ja tunteet kaahaavat vauhtisokeus silmissä mutkaan. Liikaa tunteita!

Tunteella

Tunteet ovat osa inhimillistä elämää. Tunteet syntyvät kehon reagoidessa ulkoisiin tai sisäisiin ärsykkeisiin ja kulkeutuvat tiedostamattomasta mielestä tietoiseen. Tunne on siis olemassa, vaikka emme tiedostaisi sitä vielä. Tunteiden syntymistä ja ilmenemistä ei voi estää - ne ovat osa meitä.

Toiset ovat herkempiä kokemaan tunteita kuin toiset. Ilo, rakkaus ja nautinto ovat kokemisen arvoisia tunteita, mutta ei valoa ilman varjoa; voimakkaasti tunteville myös suru, ahdistus ja viha tuntuvat voimakkaina. Jatkuva tunneralli voi olla uuvuttavaa.

Tunne on - halusimme tai emme. Meidän päätettäväksemme jää, miten reagoimme tunteeseen ja miten annamme tunteen vaikuttaa olemiseemme, ajatuksiimme ja tekoihimme. Istummeko pelkääjän paikalla vai varaammeko itsellemme tilan olla ratissa?

Tunteetta?

Minä olen löytänyt vastauksen joogamatolta. Kipeä lihas tuntuu venytettäessä ikävältä, mutta kivun tiedostaminen, sen hyväksyminen ja rauhallinen hengitys auttavat pääsemään kivun yläpuolelle. Kun kivun näkee selkeästi, voi tietoisesti päättää, voiko sen kanssa elää vai ei. Sama pätee turhautumiseen, ärsyyntymiseen ja ahdistumiseen vaikeita jooga-asanoita harjoitellessa. Tunteen tiedostaminen mahdollistaa sen yläpuolelle asettumisen ja järkevän ajattelun. En ole huono ihminen, vaikka tänään en jaksakaan nostaa vartaloani päälläseisontaan. Olen pikemminkin tyytyväinen, että kuulin kehoni haluavan välttää sitä tässä hetkessä. Tunne tuli ja meni, enkä minä antanut sen jäädä asumaan.

Tunteiden kohtaamista helpottaa, kun ymmärtää niiden olevan väliaikaisia. Ne ovat kuin tuuli: jatkuvasti ohikulkumatkalla. Itse on tuulessa huojuva puu, joka antaa ilman keinuttaa oksia, mutta seisoo vankasti paikallaan, vaikka tuuli jatkaa matkaa. Meidän ei tarvitse olla yhtä kuin tunteemme.

"Kun tunteiden aalto laantuu, merkitystä on sillä, mitä jää jäljelle."
- Krzysztof, Karol Wojtyłan näytelmässä Korukauppiaan paja

Yhteisellä matkalla

Mikä sitten on sitä itseä, mihin voi kiinnittyä tunteiden myrskyssä? Puhdas tietoisuus, syvin sisin, kirkkain valo, Jumala tai mikä ikinä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minä ymmärrän ankkuroituvani syvään tietoisuuteen, joka näkee asiat sellaisina kuin ne ovat ilman arviointia, arvostelua tai egon (eli tunteiden, asenteiden, epätietoisuuden ja itsekkyyden) värittämää linssiä. Tämä tietoisuus nojautuu puhtaisiin havaintoihin ja vahvoihin arvoihin. Niiden pohjalta se tietää, mikä on oikein ja mikä väärin minun elämässäni. Kun tiedän toimineeni oikein, minun ei tarvitse tarrautua esim. epävarmuuden tai ahdistuksen tunteisiin.

"Ihmiset, jotka antavat tapahtumien ja olosuhteiden määrätä elämänsä kulun, elävät reaktiivisesti. He eivät ole elämänsä herroja, he vain reagoivat elämään."
- Stedman Graham

Sinua saattavat kiinnostaa myös seuraavat tunteisiin liittyvät julkaisut: "Positiivisuus voi tukahduttaa elämän", "Nyt, ei myöhemmin", "Tunteilua", "Onni onnettomuudessa", "Tunteella", "Tunteella #2" ja "Elossa".

Tunteella,
Merianna (merianna.rossi@gmail.com)

Verkkosivut: Onnittelut onnesta 

Jos ei omista, ei tarvitse luopua

Kun olin ulkoiluttamassa koiriani, kaksi nuorta tyttöä ohitti meidät. Kuulin, kuinka toinen sanoi toiselle hämmentyneellä äänellä: "Näitkö, noi koirat ei ollu hihnassa!"

Me olemme niin tottuneita pitämään omamme ominamme, että omistaminen on normaalimpaa kuin irti päästäminen. Säilömme tavaraa kaappeihin, jos joskus tarvitsemme sitä, vaikka hankimmekin uutta tilalle. Solmimme avioliittoja osoittaaksemme kuuluvamme toisillemme ja laitamme koirat hihnaan, etteivät ne karkaisi muualle. Minun, minun, minun.

Omistaminen on harha - kuvitelma siitä, että omassa elämässä on enemmän tai vähemmän pysyvästi jotain. Sitä varten, että joku lakkaakin olemasta omaa, on käsite luopumiselle.

Mutta luopumista ei tarvitsisi, jos ei omistaisi. Jos heräisi siihen totuuteen, ettei mikään ole pysyvää tai omaa, ei tarvitsisi surra menettävänsä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tarvitsisi surra ollenkaan. Jos jotain menettää, erityisesti jotain tärkeää, se sattuu ja saakin sattua. Aika parantaa. Mutta jos asennoituisi jo lähtökohtaisesti niin, ettei mikään ole pysyvästi omaa, osaisi käsitellä tulevaa mahdollista irti päästämistä normaalina asiana, joka tulee väistämättä vastaan. Ei tarvitsisi surra turhaan. Silloin havahtuisi myös nauttimaan enemmän siitä, mitä jo on.

Jos jätän takkini narikkaan ja joku varastaa sen, kenties tämä joku kaipaa takkia enemmän kuin minä.
Silloin takin ei oikeastaan tarvitse kuulua minulle, eikä minun tarvitse jäädä harmittelemaan sitä. Olisin todennäköisesti ostanut kuitenkin uuden tulevaksi syksyksi.

Omistautumatta,
Merianna (merianna.rossi@gmail.com)

Verkkosivut: Onnittelut onnesta

Milloin kesä tapahtuu?

Kesä on jo pitkällä. Se ei ole oikein juurtunut minuun vieläkään. Olen seurannut luonnon heräämisnäytelmää ja kesän kukoistusta lapsen innokkuudella. Voin kertoa, milloin puut puhkesivat lehtiin, milloin tuomet kukkivat ja milloin kukat tippuivat pois. Voin kertoa, että perjantaina 21.7.2017 rankka raekuuro pirstaloi isolehtiset kasvit pelkiksi repaleisiksi muistoiksi itsestään. Mutta yhteen kysymykseen en osaa vastata: mihin kesä hävisi?

Olen tehnyt töitä, suunnitellut jumppa- ja joogatunteja, odottanut ohjausten alkamista, iloinnut ja murehtinut ohjaamieni jumppien kävijämääriä, siivonnut kotona, mökillä ja töissä (vaikka ikkunoita en ole saanut pestyksi vieläkään), auttanut rakennustyömaalla, levittänyt ja käärinyt joogamattoa, kokeillut erilaisia meditaatiotekniikoita, liikkunut luonnossa ja kaupungissa, saunonut ja uinut, vieraillut tapahtumissa ja ystävien luona, istuttanut ja kastellut yrttejä, keittänyt lukuisia pannullisia teetä, lukenut noin kymmenen kirjaa, aloittanut säärystimien kutomisen, kuunnellut joogapodcasteja ja upottanut käteni koirien turkkiin. Niihinkö kesä on mennyt?

Aika on paitsi sitä, mihin sen kuluttaa, myös sitä, miten siihen suhtautuu. Olen kyllä elänyt hetkessä, mutta luvattoman usein ajatukseni ovat harhailleet mennessä ja ennen kaikkea tulevassa. Mitä kohta? Mitä huomenna? Mitä ylihuomenna? Mitä kuukauden päästä?

Kevään kasvu on jäänyt prosessiksi mieleeni ja odotan jatkuvasti mieleni kesää, jolloin kaikki oppimani juurtuu syvälle minuun ja kukoistaa. Olen mielessäni jäänyt junnaamaan kevääseen, eikä kesää ole tullutkaan. En ole antanut tulla, koska en ole kokenut olevani kasvussani valmis. Mutta milloin muka olisin?

Kasvuun pakotettu mieli väsyy joskus. Jos ajatukset ovat jatkuvasti sitku-vaihteella, mieli ei koskaan pääse keräämään voimia kesän kukoistuksesta, tai laskeutumaan syksyn ja talven lepoon.

Onko kesä jo mennyt? Vielä on kesää jäljellä niille mielille, jotka osaavat pysähtyä oman kukoistuksensa äärelle ja antaa koko kokonaisen ihmisen upeuden loistaa juuri sellaisena kuin se tällä hetkellä on. Kesää on jäljellä niille, jotka antavat itselleen luvan nauttia itsestä - ja vuodenajasta - juuri tällaisena, haikailematta sitä, mitä oli, tai sitä, mitä on tulossa.

Nyt on aika poimia luomistyön herkulliset hedelmät, marjat ja sienet ja tallettaa ne muistoihin talven lepoa piristämään.

Nauttien,
Merianna, (merianna.rossi@gmail.com)

Verkkosivut: Onnittelut onnesta