Muistoissa on hyvä elää tai olla elämättä

Kesä taisi jo mennä. Yhtä nopeasti pitää haudata kesävaatteet häkkivaraston ylähyllylle kuin mitä ne sieltä kaivettiin. Minulle kesästä tulee päällimmäisenä mieleen ikävä lapsuudenkotiani, raikkaat salaatit, huono omatunto puhelimen hajottamisesta, hikiset pyöräilyreissut ja sen oivaltaminen, että olemalla katkera satutan eniten itseäni.

Mitä sinulle tulee mieleen tuoreista kesämuistoista?

 

 

Muistot ovat siitä lohdullisia, että ne ovat todella menneitä. Jos ne ovat ikäviä, niihin ei ole pakko palata - aika ei kultaa kaikkea. Jotkin asiat ovat niin kipeitä, ettei niihin ole muuta lääkettä kuin työntää ne mielestä jonnekin, missä aivojen automaattinen sisäisen mielenrauhan suojelu vangitsee ne. Kun pahat muistot ovat poissa mielestä, meillä on taas voimaa olla vastaanottavaisia.

 

 

Toisaalta muistot ovat niitä, jotka pysyvät. Ihaniin hetkiin voi palata aina uudelleen ja hyvistä kokemuksista saa voimaa. Minä esimerkiksi muistelen Kaija Koon upeaa ja voimaannuttavaa keikkaa, kun tuntuu, etten enää jaksaisi. Kun taas ikävöin perhettäni, elän uudelleen hetket ihanissa lähisuvun rapujuhlissa.
 

Kun menneet kulkevat mukanamme sellaisina kuin haluamme, nykyinen on jotain, joka meidän täytyy kopata sellaisena kuin se on. Emme voi välttämättä vaikuttaa siihen, mitä syliimme kaadetaan, mutta voimme valita, millä mielin tartumme meille annettuun. Mistä teemme muistoja ja millaisia muistoja haluamme saada? Minkä annamme valua sylistämme tarttumatta siihen lainkaan - onko elämämme jotain ohi menevää vai jotain, jota aktiivisesti elämme ja työstämme joka päivä?

 

 

Alkavan (kirjoittelultaan aktiivisemman) syksyn teemoja ovat muun muassa itsetunnon kehittäminen, itsensä unohtaminen, armollisuus, suvaitsevuus ja hyväksyntä.
 

Muistorikasta ja avointa alkavaa syksyä sinulle!

 

Herkkuja ilman numeroa

Ihmisillä on evolutiivinen riippuvuus herkutteluun. Tahto saada sokeria on ohjelmoitu meihin yhtä konstikkaasti kuin tarve elää. Silloin, kun mäkkärin autokaistat ja melkein ympäri vuorokauden auki olevat marketit eivät olleet itsestäänselvyys, makean ruuan löytäminen oli elintärkeää lisäenergiaa tuova ihme.

Nykypäivänähän omasta ruuasta ei tarvitse taistella (paitsi suosikkimarketin tarjouspäivillä) ja makeaa on tarjolla mahan täydeltä. Ihmisillä tuntuu silti olevan tarve tehdä ravinnosta vaikea asia - ei ruuan hankkimisen kannalta, vaan sen syömisen puolesta. Katsos kun sitä, mitä on tarjolla, ei saa syödä.

On ihailtavaa pystyä elämään ilman sokeria ja sitä kykyä esitellään avoimesti muille. Sitten kadehditaan, kun joku on vältellyt herkkuja niin ja niin kauan.

Toisaalta herkuttelua pidetään ihanana juttuna. Sokerieväillä hekumoidaan, niistä kohistaan ja niitä kuvataan muidenkin ihailtavaksi. Tärkeintä on todistaan muille, miksi herkuttelu on ansaittu ja miten ihanaa se on.

Miksi herkuista tai ilman niitä elämisestä on tullut niin iso juttu? Mitä ihailtavaa siinä oikeastaan on, että ei syö makeuksia?

Minä en ainakaan aio taistella evolutiivista tarvettani vastaan. Herkuttelen, kun mieleni tekee ja kun tuntuu, että tekisi mieli, mutta ei pitäisi, en herkuttele. Vedän sokeriövereitä, possuttelen, mässyttelen ja maiskuttelen ja se on minusta ihan normaalia. Eikä siitä tarvitse tehdä sen isompaa juttua.

Minusta elämässä on hienompiakin asioita kuin irtokarkkipussi, mutta ei mitään niin tärkeää, etten voisi niitä namuja syödä.

Keskellä kesää

Sinulla on aikaa päästää irti. Sinä voit unohtaa, antaa olla ja keskittyä muihin juttuihin. Sinä saat nauttia olostasi ilman, että teet oikeastaan mitään järkevää. Sinulla on lupa vain olla. Tai voit tehdä mitä haluat.

Hyvää juhannusta!