Pienet tähdet taivaalla

Vietin viikonlopun mummolassa. Meitä oli siellä isovanhempieni lisäksi perheeni melkein kokonaan. Herkuttelimme jokiravuilla paahtoleivän tuoksussa, poltimme kynttilöitä ennen pimeää, väsyimme pelkästä koirien taukoamattoman riehumisen katsomisesta, nuuskimme hakkuuaukean puuttuvia puita, keräsimme hirvikärpäsiä toistemme selistä, arvuuttelimme kesältä unohtuneiden perhosten lajia ja hämmästelimme, miten mummoni kykenee kasvattamaan jokaisesta uupuneesta taimesta valtavan kasvin. Alkuyöstä istuimme pihaportailla, ryystimme karpalolonkeroa ja tajusimme, kuinka pieniä palasia olemme mustan metsän ja vielä mustemman tähtitaivaan alla.

Kaupungissa ei koskaan näe tähtiä. Maalla näimme tähdenlennon.

Mummolassa muistan aina, mistä olen tullut ja mihin haluan päätyä. Olen siellä, minne kuulun ja minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Se riittää. Pitkän aikaa jaksan muistuttaa itselleni arjessa, että minä olen hyvä tällaisena. Sitten tarvitaan uusi annos mummolaa muistuttamaan pienuuteni maailmassa, mutta suuruuteni rakkaiden sydämissä.

Yksinkertaiset asiat ovat niitä, jotka kantavat. Arvot, arvostus, hyvät tavat, kuuntelu, kuulluksi tuleminen ja oman paikan löytäminen. Sen ymmärtäminen, että meistä jokainen on pieni pala isoa ihmisketjua, mutta ilman meitä paikallamme olisi aukko.

Pienet tähdet eivät yhdessä huku valtavaan taivaaseen.

Kuva: luonnonvalo.net